torstai 17. marraskuuta 2011

Kadonnutta aikaa lukemassa



Aloin lukea Proustia tammikuussa 2009 saatuani järkälemäisen Gallimard-painoksen lahjaksi ranskalaiskollegoiltani. Siihen asti olin kiertänyt sitä kaukaa, lehteillyt välillä suomennoksia Akateemisessa mutta päättänyt pysytellä erossa. Se on aika helppoa, koska kukaan ei tule lukeneeksi teosta vahingossa.

Kun aloin pahaa aavistamatta lukea Combrayn ensimmäisiä sivuja ja pääsin noin tunnissa ohi polveilevien lauseiden tuottaman uupumisen tunteen, olinkin koukussa. Oli talvi, oli pimeä, oli pitkiä iltoja lasten mentyä nukkumaan, oli punaviiniä. Kun kertoja esitteli muutaman kymmenen sivun jälkeen klassisen madeleine-kohtauksensa, joka lopullisesti esittelee yhden teoksen keskeisistä teemoista – satunnaisten aistikokemusten henkiin herättämät unohduksiin vaipuneet muistot ja niiden käsittämättömän rikkauden – tiesin että kirjaan kannatti käyttää aikaa. Myös sisäistä elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuvaava kieli alkoi viedä mukanaan. Proustin tapa käyttää kieltä on parhaiten tiivistetty kertojan kuvaukseen Mme Cambremerin suhteesta Chopinin musiikkiin:

 «Elle (Mme Cambremer) avait appris dans sa jeunesse à caresser les phrases, au long col sinueux et démesuré, de Chopin, si libres, si flexibles, si tactiles, qui commencent par chercher et essayer leur place en dehors et bien loin de la direction de leur départ, bien loin du point où on avait pu espérer qu'atteindrait leur attouchement, et qui ne se jouent dans cet écart de fantaisie que pour revenir plus délibérément — d'un retour plus prémédité, avec plus de précision, comme sur un cristal qui résonnerait jusqu'à faire crier — vous frapper au coeur.»

Proustin kirja on 1800-1900 luvun taitteen molemmin puolin sijoittuva tarina kertojan taipaleesta haaveilevasta ja äitiinsä takertuvasta pikkupojasta aikuiseksi mieheksi, joka kerää voimia ja uskallusta aloittaa elämäntehtäväkseen tietämänsä kirjan kirjoittamisen. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietysti se kirja, jonka kertoja lopulta kirjoittaa. Minä-kertojan sisäisen elämän rikkaus kantaa kirjaa koko 2000-4000 sivun matkan (riippuen painoksesta…), vaikka keskeiset teemat esitellään ja aika pitkälle käsitelläänkin jo ensimmäisessä osassa Du côté de chez Swann

Tiedostamattoman muistin toiminnan lisäksi romaanin keskeinen idea on näkemys rakkaudesta eräänlaisena sairautena, jonka rakastetun poissaolo sytyttää ja läsnäolo sammuttaa  – rakkauden kohde on tässä katsannossa pitkälle merkityksetön. Rakastunut tuottaa kohteestaan objektiivisesti katsoen perättömän ihannekuvan, joka kaappaa todelisen fyysisen olion valtaansa ja hellittää vasta kun illuusiolle perustuva rakkaus väistämättä joskus haihtuu – jälleen sairauden tapaan. Teoksen ensimmäiseen osaan sisältyvässä L’amour de Swann -osassa tämä ajattelu keritään esiin kertojan perhetuttavan Charles Swannin rakkaudessa huonomaineiseen kurtisaani Odetteen, ja se toistuu lähes identtisenä kertojan omissa rakkaussaagoissa. 

Rakastetun harhakuvan tematiikka on osittain päällekkäinen sen oivalluksen kanssa, että kokemukset saavat syvyyttä aivojen luomista kerroksista, jotka tuottavat yhdessä osiaan suuremman esteettisen vaikutelman tai tunne-elämyksen. Näin Odette saa todellisen vetovoimansa sikstiiniläiskappelin freskon Zipporasta, Guermantesin herttua kolme varttia viehätysvoimastaan tuosta kertojalle mystisestä nimestä “Guermantes” ja niin edelleen. Mielestäni tämä ajatus on häkellyttävän ajankohtainen ajassamme, jossa vaikkapa julkkikset saavat persoonalleen ulkopuolisten silmissä suorastaan käsittämättömän pönkän vain siksi, että ovat tuttuja tv:stä.

Proustin kirja on myös taidepoliittinen kannanotto, joka toteutetaan kolmen fiktiivisen taiteilijan – kirjailija, säveltäjä ja maalari – kautta. Proust viittaa tekstissään mm. satoihin tauluihin, jotka toimivat kuvailun tukena useissa tärkeissä yhteyksissä. Itse hankin seuralaiseksi teoksen, jossa kaikki nämä taulut on kuvattu, mikä lisäsi yleissivistystäni taiteesta varsin runsaasti ja opetti myös, kuinka kuvataiteita käytetään tunnelman luomiseen kirjan sivuilla. 

Paitsi sisäisen elämän ylistys, rakkauden anatomia ja taidevarasto, Kadonnutta aikaa etsimässä on myös seurapiiriromaani. Snobismin kiroista itsekin nuorempana kärsinyt Proust kuvaa välillä piinallisenkin tarkasti pariisilaisten salonkien elämää ja kieroiluja – ja osoittaa puolihellästi koko touhun naurettavuuden. Seurapiirikuvauksen kautta voi hahmottaa kertojan ja varmaan Proustinkin suhdetta ulkomaailmaan. Nuoruuden idealistiset illuusiot vaihtuvat tässäkin asiassa kyllästymiseen. Koko kirjan päättävät juhlat ryppyisine osallistujineen kuvaavat paitsi ajan hammasta ja ajankulun mukanaan tuomaa perspektiivin muuttumista myös aristokratian viimeisiä henkäyksiä. 

Proustista ei voi tietysti kirjoittaa puhumatta homoseksuaalisuudesta, joka on kirjassa minäkertojan osalta enemmän tai vähemmän keinotekoisesti "suoristettu" ja monien muiden miesten osalta avattu hyvinkin eksplisiittisesti. En itse ole kovin kiinnostunut pohtimaan kertojan ja Proustin suhdetta, mutta kertojan rakkauselämä tuntuu paikka paikoin aika vieraannuttavalta. Esimerkiksi jakso, jossa Albertine on kertojan “vankina” tämän kotona on ajankohtaan suhteutettuna varsin absurdi. Siten Proustin oma elämä tuo kirjaan väkisinkin sedimentin, joka parhaassa tapauksessa lisää fiktion kiinnostavuutta, huonossa taas antaa kiviä pahansisuisen lukijan käteen. (Pahansisuinen lukija muuten myös huomauttaisi, että kertojalla on poikkeuksellisen tarkat korvat, koska hän tuntuu tietävän ja kuulevan asioita, joita normaalilla aistiapparaatilla varustetun ihmisen ei pitäisi kyetä havainnoimaan).

***

Aion kirjoittaa Proustista jatkossa tarkemmin, mutta halusin nähdä miltä tuntuu purkaa päällimmäiset tunteet ulos yhteen ruudulliseen tai vähän reiluun sellaiseen. Monty Python on tehnyt sketsinkin kirjan summaamisesta, ja vitsin puolelle taisi mennä tämäkin.

Olennaista on lopulta vain kirjan selittämätön vetovoima. Uskollinen lukija saa satojen oivallusten lisäksi loppuiäkseen seuraksi Combrayn, Balbecin, Elstirin, Vinteuil’n, Bergotten, Swannin, Charlusin, Verdurinien jengin… Ne ovat mukava lisä Pentinkulman porukoihin, jotka suomalaisesta kirjallisuudesta ehkä ainoina ovat jääneet pysyvästi harhailemaan aivoni sopukkoihin, todempina kuin suurin osa omista sukulaisistani.

PS palaan tosiaan Proustiin vielä, kirjoitan myös niistä erittäin monista hyvistä Proust-kirjoista, joita voi lueskella itse romaanin ympäriltä. Aloittaa voi vaikka André Maurois’n teoksesta "À la recherche de Marcel Proust”, joka on suomennettukin nimellä “Marcel Proust”.

PPS Olen lukenut Proustini alkukielellä, mutta nopeiden silmäilyjen perusteella ainakin parin osan suomennokset vaikuttavat urakan toivottomuuteen nähden yllättävänkin onnistuneilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti