perjantai 24. elokuuta 2012

Ilmestys ja halvaus

” I had hardly any patience with the serious work of life which, now that it stood between me and my desire, seemed to me child’s play, ugly monotonous child’s play.”

“Suhtauduin hyvin kärsimättömästi elämän vakavaan työhön, joka nyt kun se oli minun ja minun kaipuuni välissä tuntui minusta lasten leikiltä, rumalta yksitoikkoiselta lasten leikiltä.” (Suomennos Pentti Saarikoski)

James Joyce kertoi kustantajalleen, että kirjoittaessaan novellikokoelmaansa "Dubliners" (Dublinilaisia, suom. Pentti Saarikoski) hänen ajatuksenaan oli kirjoittaa kappale Irlannin moraalihistoriaa. Dublin sopi "halvaantuneisuuden keskuksena" tarkoitukseen erityisen hyvin. Tyylinä kokoelmassa on herran mukaan "scrupulous meanness", erittäin vapaasti suomennettuna tunnontarkka paljaus tai (sana)pihiys (meanness ei siis tässä yhteydessä viittaa ilkeyteen), jossa tarkoituksellisen yksinkertaista ilmaisua huolella käyttäen kasataan suuria merkityksiä.

Joyce kirjoitti kokoelmansa hyvin nuorena, vähän yli parikymppisenä, vaikka teos julkaistiinkin monien vaikeuksien jälkeen vasta 1914, kaksi vuotta ennen ”Taiteilijan omakuvaa”. Syynä viivästyksiin oli mm. se, että kustantajat pelkäsivät kunnianloukkausjuttuja teoksessa esiintyvien lukuisten dublinilaisesta todellisuudesta repäistyjen henkilöhahmojen takia.

”Dublinilaisia” muodostaa Joycelle tyypilliseen tapaan harkitun kokonaisuuden. Kolmessa ensimmäisessä novellissa äänessä ovat nuoret minä-kertojat. Muissa käsitellään aikuisten dublinilaisten käänteitä ”objektiivisen” kertojan silmin, joka tosin menee hyvin lähelle kuvaamiaan henkilöitä ja heidän tuntemuksiaan arvottamatta niitä sen kummemmin. Taas kerran Joycea itseään lainaten, kirja esittää Irlannin moraalihistoriasta neljä aspektia: lapsuuden (kolme ensimmäistä novellia), nuoruuden (neljä seuraavaa), aikuisuuden (taas neljä) ja julkisen elämän (kolme seuraavaa). Viimeinen pitkä novelli ”Kuolleet” jää ikään kuin rakenteen ulkopuolelle, omaksi kokonaisuudekseen.

***

Pintapuolisesti katsellen novellit edustavat jopa varsin perinteistä realismia henkilöineen, tilanteineen ja käänteineen. Niiden tyyli on karsitun arkipäiväistä ja intohimotonta (moni on nähnyt kokoelman kertojassa yhtäläisyyksiä Flaubert’n ideologian kanssa, jossa kertoja on kuin jumala luomassaan maailmassa, kaikkialla läsnä muttei missään näkyvissä). Joitain pieniä elementtejä myöhemmälle Joycelle tyypillisistä tyylikollaasikokeiluista sivuilta tosin löytää; sen sijaan suora tajunnanvirtatekniikka loistaa vielä poissaolollaan. Tarkemmalla lukemisella tosin huomaa, että Joyce on mestari korostamaan hahmojensa ominaisuuksia tyylin kautta, ja että lauseiden rytmityksiä ja jopa riimittelyyn vivahtavia elementtejä on rakennettu huolella (hyvä esimerkkejä on mm. tämän linkin takana) . Myös suorien sitaattien ja epäsuoran puheen käyttö vaihtelee erittäin tarkoituksenmukaisesti ja värittää näin novellien tunnelmaa.

Syvyytensä ja omaleimaisuutensa Joycen novellit saavat päähenkilöidensä välähdyksenomaisista, lähes mystisistä oivalluksista (Joyce käytti itse sanaa epiphany, jonka uskonnollinen vastine on sana ilmestys), niiden haaksirikkoutumisesta sekä tästä seuraavien monimutkaisten tunnevyöryjen hienovaraisesta kuvaamisesta. Siinä mielessä Joyce on Joyce ”Dublinilaisissakin”, että tilanteet ja arvoasetelmat jätetään hienosti auki. Kuten myöhemmässäkin tuotannossaan, Joyce pidättäytyy tyylitajuisen taiteilijan lailla osoittelemasta sormella ja tekemästä lukijalle liian siistejä ympyröitä.

(Joycen epifaniat ovat selvästi sukua Proustin välähdyksille, joista kuuluisimmat ovat Madeleine-leivoksen herättämät tiedostamattomasta muistista kumpuavat monikerroksiset mielleyhtymät sekä tietysti teoksen kirjastossa tapahtuva grande finale, jossa kertoja ymmärtää elämäntehtävänsä. Proustilla nämä useita aikatasoja yhdistäviä kokemuksia ei kuitenkaan seuraa välitön rusentuminen arjen realiteettien alle kuten Joycella. Niiden draama Proustilla on siinä, että ne ovat tietoisen toiminnan ulottumattomissa, ja vain sopiva ärsyke voi ne vapauttaa.)

***

“He looked down the slope and, at the base, in the shadow of the wall of the Park, he saw some human figures lying. Those venal and furtive loves filled him with despair. He gnawed the rectitude of his life; he felt that he had been outcast from life’s feast.”

“Hän katsoi rinnettä alas, ja mäen juurella, puiston muurin suojassa hän näki muutamia ihmishahmoja makailemassa. Nuo rahalla ostettavat ja salakähmäiset rakastetut saivat hänet epätoivoihinsa. Hän kirosi elämänsä oikeamielisyyttä; hän tunsi olevansa ulos heitetty elämän juhlasta.”
Kuten yllä olevassa sitaatissa käy novellin ”A Painful Case” päähenkilölle, mahdollisuuden rakkauteen sovinnaisuutensa takia hyljänneelle herra Duffylle, lähes kaikissa muissakin kokoelman novelleissa päähenkilö tajuaa elämänsä kaavamaisuuden, pyrkii eroon kahleistaan ja yleensä enemmän tai vähemmän palaa status quo anteen, mikä synnyttää turhautumista ja ahdistusta. Herra Duffy haluaisi olla mukana elämän juhlassa, mutta sanavalinnat ”venal” ja ”furtive” antavat ymmärtää, että Duffy jää loppuiäkseen oikeamielisyytensä vangiksi. Sanavalinnat ovat hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisesti Joyce osaa paljastaa hahmoistaan tärkeitä asioita.

Halvaantumisen tematiikka esitellään konkreettisesti jo kokoelman ensimmäisellä sivulla, novellissa ”Sisaret”, jossa nuoren pojan ystäväksi tulleen vanhan papin kuolema tuo hänen mieleensä sanan ”halvaus”. Halvaantuminen näkyy novelleissa konkreettisena kyvyttömyytenä muuttaa elämänsä. Kuolema tuodaan ihmistä lähelle, mutta edes sen voima ei saa eloonjääneitä toimintaan. Ihmistä pitävät otteessaan toisaalta heidän omat luonteenpiirteensä ja rutiinin hiomat ajatuspinttymänsä, toisaalta yhteisön ja uskonnollisuuden tuomat rajoitukset.

Koska kyseessä on Irlannin moraalihistoria, on luontevaa että henkilöt ankkuroituvat vahvasti irlantilaisuuteen, Dublinin katu- ja ravintolaelämään ja katolilaiseen uskoon, kirjallisuuteen ja epäsuorasti myös länsimaisen ajattelun pitkään perinteeseen. Tässä katsannossa henkilöt ovat enemmänkin ”tyyppejä”, joita rakenteet ohjaavat tiettyihin ratkaisuihin puhtaan yksilöllisyyden kustannuksella. Tämä on minusta aika osuva lähtökohta ihmisen kuvaamiselle myös nykyään, jolloin individualismin illuusio voi epäilemättä paksummin kuin sata vuotta sitten.

***

”Dubliners” on myös elimellinen osa Joycen kokonaistuotantoa, vaikka tämän kokonaisarkkitehtuurin suunnitelmallisuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Joycen kohdalla ylitulkintojen riski on ilmeinen, ja osa akateemisista teorioista saa aikaan lähinnä naurukohtauksia. Oli miten oli, novellien henkilöhahmot risteilevät osin tarinasta toiseen, ja iso osa heistä vierailee Ulysseksen sivuilla. ”Dublinilaisten” lukeminen syventää siten selvästi Ulysseksen lukemista.

Suhtessa ”Ulyssekseen” novellien lukeminen synnyttää hassun olon, kun selvästi ollaan Joycen luomassa Dublinissa, mutta kirjallinen tyyli on jotain aivan muuta kuin magnum opuksessa. Kolmikkoa Dublinilaiset – Omakuva – Ulysses lukiessa on mahtavaa seurata Joycen äänen muotoutumista sekä ennen Ulysseksen puoliväliä tapahtuvaa monoliittisen äänen täydellistä hylkäämistä ja siirtymistä villiin polyfoniaan (Finnegans Wakea en ole muuta kuin silmäillyt, mutta kai senkin aika joskus tulee).

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Ulysses: kyllä minä sanoin Kyllä

"To reflect that each one who enters imagines himself to be the first to enter whereas he is always the last term of a preceding series even if the first term of a succeeding one, each imagining himself to be first, last, only and alone whereas, he is neither first nor last nor only nor alone in a series originating in and repeated to infinity."

"Ajatellen että jokainen joka astuu kuvittelee olevansa ensimmäinen joka astuu vaikka hän aina on edeltävän sarjan viimeisin jäsen jos kohta samalla seuraavan ensimmäinen, kunkin kuvitellessa olevansa ensimmäinen, viimeinen, ainoa ja yksin vaikkakaan ei ole enempää ensimmäinen kuin viimeinen eikä ainoa eikä yksin sarjassa joka saa alkunsa ja jota toistetaan ikuisuudessa ja ikuisuuteen." (Suomennos: Leevi Lehto)
Sain vihdoin ja viimein koluttua oikein ajatuksella läpi James Joycen Ulysseksen (1922). Siihen tarvittiin kesäloma ja Leevi Lehdon uusi suomennos, joka ottaa lukijaa kädestä ja johdattaa tämän läpi Joycen maailman, jossa moni asia on outoa kaikille muille paitsi Joycelle itselleen.

Ulysses on kirja irlantilaisen, osin juutalaistaustaisen mainosmiehen Leopold Bloomin yhdestä päivästä, 16.6.1904, johon mahtuu pintatasolla mm. aamiaisen valmistamista, antaumuksellista ulostamista, kylpemistä, hautajaisissa käyntiä, kaupungilla harhailua, baarissa istumista, ostoksien tekoa, vaimon uskottomuuden, isän itsemurhan ja pojan kuoleman vatvomista, työntekoa ja politiikan puhumista. Bordelliinkin eksytään ja harrastetaan ristipissiä symbolisen isän ja pojan välillä. 

Kyseessä on tosimaailmassa päivä, jolloin Joyce pääsi kunnon treffeille sittemmin kirjailijan vaimoksi päätyneen Noran kanssa ja jolloin Nora nähtävästi auttoi Joycea manuaalisesti purkamaan pahimmat paineensa. Se on eräänlainen ironinen rinnakkaisteos Homeroksen Odysseialle, joka viittailee hurjasti paitsi Odysseiaan myös lähes kaikkeen (englanninkieliseen) kirjalliseen perinteeseen raamatusta modernisteihin. Ennen kaikkea se on lähes tolkuton tyylikollaasi, jonka jokainen luku on kirjoitettu historiallisia kirjallisia tyylejä käyttäen ja niitä parodioiden, tarkoituksena luoda jonkinlainen metaromaani, itsellinen kirjallinen universumi.

Kuten monissa kirjallisuuden klassikoissa, Ulysseksessä häkellyttää ennen kaikkea se että se on kirjoitettu sata vuotta sitten. Se on paitsi modernistinen klassikko myös vahvasti esimodernistisessa perinteessä kiinni oleva postmoderni kirja, ja oikeastaan se tekee pilkkaa postmodernismistakin.

***

Itselleni Ulysseksen suurin "filosofinen" arvo on siinä, että se näyttää ihmisenä olon ihanuuden ja absurdiuden käyttäen metodinaan nerokasta uuvutustaktiikkaa, jossa lukija on kuin peilitalossa, sekaisin mutta silti kiinnostunut näkemään miltä seuraavassa huoneessa näyttää. Se kieltäytyy pelkistämästä elämää lineaariseksi kehityskertomukseksi, josta on vedettävissä selkeät johtopäätökset. Tasoja on niin paljon kuin niihin haluaa upota (vrt. edellinen postaus Hamletin ja Ulysseksen suhteista). Kuten Joycea ja hänen tytärtään hoitanut psykoanalyytikko C.G. Jung on todennut, järisyttävää Ulysseksessa on se että (vapaa suomennos New Yorkerin artikkelista) "sen tuhansien verhojen takana ei ole mitään piilossa; että se ei avaudu sen enempää ihmisen mieltä kuin maailmaakaan kohti, vaan yhtä kylmänä kuin loputonta avaruutta katsova kuu, antaa kasvamisen, olemisen ja rappeutumisen draaman kulkea omaa rataansa."

Ulysseksen henkilöt elävät omia arkisia elämiään sillä paatoksella ja yksityiskohtaisuudella, jolla ihminen omaa elämäänsä elää. Joyce sitoutuu kirjaamaan tämän "ei-minkään" ylös lähes yli-inhimillisellä tarkkuudella, koska se on hänen tehtävänsä. Samalla hän liittää itsensä itsetarkoituksellisesti Homeroksen, Raamatun ja Shakespearen ketjun seuraavaksi lenkiksi, ja kaiken kukkuraksi tuhannet tutkijat toteuttavat Joycen egomaaniset toiveet kääntämällä kaikki mahdolliset kivet selvittääkseen kirjan arvoitukset, joihin ei ole vastausta. Miljoonat lukijat haluavat kokea tuon kesäkuisen päivän vuonna 1904, koska miljoonat muutkin ovat niin tehneet (ja he kertovat että se kannattaa!), kunnes itse liittyvät Ulysseksen evankeliumia julistaviin massoihin. Kaiken huipuksi vähintään tuhannet matkaavat joka vuosi Dubliniin viettämään "Bloomsdaytä", ja vietetäänhän sitä Helsingissäkin.

Eikö ihmisenä olo ole juuri tällaista? Onhan järjetöntä sitoutua moneksi viikoksi seuraamaan jonkun sata vuotta sitten eläneen ja sitä paitsi fiktiivisen irlantilaisen toilailuja yhden ainoan päivän aikana. Vähintään yhtä järjetöntä kuin käyttää ainoa elämänsä 2000 vuotta sitten Lähi-idässä saarnanneen miehen seuraamiseen tai hyväksi viulistiksi tulemiseen. Joyce kuvaa ihmisensä tekemässä juuri sitä mitä ihmisten kuuluukin tehdä, sitoutumassa ja antamassa merkityksiä asioille, mutta onnistuu samalla välittämään lukijalle vaikutelman touhujen merkityksestä kosmisen mittakaavan näkökulmasta. Eräänlainen myötäelävä versio Douglas Adamsin "Total Perspective Vortexista", kidutusvälineestä joka näyttää olennolle hänen suhteensa äärettömään maailmankaikkeuteen.

***

Niin outoa kuin se onkin, Ulysseksen lukeminen on suurelta osin nautinnollista. Kieli on hienoa, monia fraaseja jää makustelemaan ja ne tarttuvat tajuntaan. Useiden keskeisten virkkeiden monimielisyys häkellyttää ja tuo saman olon kuin Proustia lukiessa: näin iso linna ja jokainen kivi on kohdallaan. Jopa "juonen" tasolla kiinnostus arrogantin, taiteellisen Stephenin ja pseudotieteellisyyksiään ja aisankannattajuuttaan pyörittelevän, lihallisten himojen riivaaman mutta miehistä laumassa oloa vierastavan Bloomin vaiheita kohtaan syttyy kuin huomaamatta. Tyylillisesti alkaa kiinnostaa, millä metodilla Joyce päättää seuraavaksi käsitellä kovasti oikeiden ihmisten tuntuisten päähenkilöidensä arkisia tapahtumia, vähän kuin seuraisi Picassoa varioimassa istuvan Jacquelinen teemaa. Kun vielä tietää, että kirjan lopussa ääneen pääsee Bloomin vaimo Molly, tekee mieli alkaa vilkuilla jo etukäteen viimeistä, ilman välimerkkejä kirjoitettua viisikymmensivuista lukua, Ulysseksen codaa.

Koska lennetään Dubliniin?


***

Kirja alkaa Joycen alter egon, "Taiteilijan omakuvasta" tutun Stephen Dedaluksen aamua kuvaavalla "helpolla" narratiivilla, kunnes kertojanääni siirtyy pikku hiljaa Bloomin pään sisään ja alkaa vähitellen monimutkaistua, hyppiä tyylistä toiseen ja kietoutua itseensä, versoa kuin elämä itse siirtyäkseen lopulta Mollyn villisti assosioivaan tajunnanvirtaan. Kirjan rakenteessa kiinnostavaa on se, että se on toisaalta äärimmäisen tarkasti harkittu ja "suljettu", toisaalta se taas nauraa perinteiselle tarinankerronnalle jättämällä kaiken auki, arvailujen varaan.

Joyce laati kirjan rakenteesta itse kaksi osin keskenään ristiriitaista kaaviota, jotka lähetti ystävilleen ja jotka nykyään liitetään kaikkiin painoksiin. Tähän rakenteeseen tukeutumalla lukija on paljon viisaampi, ja saa suurta intertekstuaalista mielihyvää ymmärtäessään, miten Bloomin hortoilut kytkeytyvät paitsi Odysseuksen harharetkiin myös länsimaisen ihmiskunnan kirjalliseen perinteeseen yleisemmin ja 1900-luvun alun Irlannin elämään erityisesti. Kirjan rakenteen tasolla Homeros-analogiat ovat kerta kaikkiaan herkulliset ja pistävät väkisin hymyilyttämään. Lukemista helpottavat runsaasti esimerkiksi Oxford University Pressin 1922-tekstiin sisältyvät annotoinnit, jonka perusantiin uuden version suomentaja Leevi Lehtokin tuntuu pitkälti tukeutuvan. (Jos nämä annotoinnit eivät riitä, erillisiä selityskirjoja on vähintään yhden ihmisiän lukutarpeiksi).

Lehdon massiivisessa alaviiteapparaatissa on paljon "omaakin" panosta. Monissa alaviitteissä mm. annetaan lukijan makusteltaviksi Joycen alkukielisiä valintoja ja perustellaan käännösratkaisuja (sanotaan ohimennen, että käännöstä voisi ruotia vaikka kuinka kauan mutta riittäköön kun sanoo että se on erittäin perinpohjainen, mietitty ja laadultaan todella hyvä, siis selvästi "akateemisempi" kuin Saarikosken pikatahtia tehty käännös). Itse pidän tällaisesta nörtteilystä kovasti, mutta huomasin jossain vaiheessa alkaneeni toivoa, että Gaudeamuksellakin olisi päädytty samaan ratkaisuun kuin Oxford University Pressissä, jossa tekstissä ei ole viitteitä vaan huomiot on sijoitettu kirjan taakse siten, että sivujen yläreunoissa kerrotaan näppärästi mille sivuille huomiot viittaavat.

Kun sivulla on pahimmillaan parikymmentä alaviitettä, tekstin lukurytmi kärsii väkisin silmien sattuessa alaviitteitä markkeeraaviin numeroihin ja pyrkii hakeutumaan sivun alalaitaan. En olisi uskonut puolustavani viitteiden sijoittamista kirjan takaosaan, mutta näin vain näyttää käyneen. Lisäksi valtavaan urakkaan nähden on harmi, että osa kirjan lukemista helpottamaan annetuista sisäisistä viittauksista ei tunnu osuvan oikeille sivuille (tai sitten olen vain tyhmä).

Kääntäjälle Ulysses on lähes käsittämätön urakka. Leevi Lehdon ja Saarikosken suorituksia voi lyhyesti katsella vaikka seuraavasta Hesarin linkistä, jossa Joyce kirjoittaa 1700-luvulla vaikuttaneen englantilaiskirjailija Laurence Sternen tyyliin (kyseessä on synnytyssairaalaan sijoittuva luku, jossa englannin kehitys rinnastuu sikiönkehitykseen). Lehto on hakenut vastineita Suomen historiasta (Sterneä vastaa Lehdolla Aleksis Kiven tyyli), ja Joyceä ja Lehtoa vertaillessa pääsee helposti huomaamaan, kuinka paljon englantia enemmän nuori suomi on matkan varrella muuttunut. 

Paljon on kohkattu Lehdon käyttämästä hen-pronominista. Totesin jo Omakuva-postauksessa, että se puolustaa paikkaansa, ja näin todella on. Joycen proosassa he ja she ovat keskeisiä sanoja, joita ei pahemmin selitellä. Esimerkiksi, kuten Lehto alkusanoissa toteaa, Bloom ei kertaakaan mainitse vaimonsa rakastajaa Boylania nimeltä, vaan hän ilmestyy Bloomin tajuntaan hänenä milloin mistäkin assosiaatiosta. Puhumattakaan siitä, että kun Bloom muuttuu välillä naiseksi, ainoa vinkki jonka Joyce antaa on persoonapronominin muuttuminen feminiiniksi.

***

Totta kai moni asia kirjassa ärsyttääkin. Itseäni eniten uuvutti tolkuton Irlannin historian ja traumaattisen Englanti-suhteen vatvominen, johon sadat ja sadat alaviitteet lisäävät runsaasti lisää kerroksia (jälleen on huvittavaa, että tutkijat ikään kuin kruunaavat Joycen megalomaanisen projektin omalla selitystyöllään, joka on muodostunut annotointiliitteiden kautta elimelliseksi osaksi itse teosta). Huomasin itsessäni yleisemmänkin kärsimättömyyden tällaisia yhteiskunnallisia konteksteja kohtaan ja toivoin monta kertaa, että kirjailija keskittyisi vain henkilöiden sisäisen maailman ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Irlantilaisen uhriuden ja kansallisen ainutkertaisuuden korostaminen on ollut Joycelle tärkeä teema irlantilaisen kansallismielisyyden harhoja (ja toisaalta jeesusmaisen Bloomin universalismia ja häneen kohdistuvaa antisemitismia) kuvatessa, mutta puuduttavaa se on silti.

Ja on kirjassa lukuja, joiden kahlaaminen tuntuu myös kielen puolesta erittäin tuskastuttavalta, mikä epäilemättä on ollut Joycen tarkoituskin. Eiväthän Odysseuksen harharetketkään mikään piknik olleet. Tosin lukuihin myöhemmin palatessa ja niitä hitaasti nautiskellessa usein huomaa, että tuskastuminen johtui lähinnä omasta kärsimättömyydestä. Joyce ei ole käsittämätön, hän on vain erittäin armoton lukijaansa kohtaan…

ps noin viikko sitten Paulo Coelho hyökkäsi Ulyssestä vastaan pitäen sitä pelkkänä muotona vailla sisältöä ja vahingollisena kirjallisuudelle. Ei ole vaikea arvata, kuka Coelhon mielestä edustaa syvällistä sisältöä lähestyttävässä muodossa… Taas kerran hauska variaatio "vaikeiden kirjojen oikeutus" -keskustelusta.