"On s'attend à mordre une pulpe juteuse et on se casse les dents sur du métal…"Käsittelin Nathalie Sarrauten ajatuksia romaanitaiteesta reilu kuukausi sitten. Kuten silloin lupasin, palaan nyt hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Keskityn erittäin tuotteliaan Sarrauten läpimurtoteokseen, 1963 ilmestyneeseen romaaniin "Les fruits d'or" (Kultaiset hedelmät, suomentaneet 1964 Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus).
("Tahtoisi puraista mehukasta hedelmää ja katkaisee hampaansa metalliin…")
Se on niin mestarillinen kirja, että tekisi mieli siteerata se tähän kokonaan.
Heti kärkeen pitää sanoa, että kaikki ihmiset eivät varmasti pidä kyseisestä kirjasta. Karkea litmus-testi: jos et näe mitään hauskaa siinä, että me ihmiset jonotamme tuhatpäin milloin suuresta tuntemattomuudesta otsikoihin pompanneen it-yhtiön osakkeita, milloin Sofi Oksasen uutuuskirjaa, tai siinä, että me käärimme lahkeemme juuri sillä tavalla kuin juuri silloin lahkeet tulee kääriä, tai siinä, että me vaahtoamme kahvipöydässä kuuliaisesti juuri niistä schubakeista joista sillä viikolla kuuluukin vaahdota, kannattaa jättää "Kultaiset hedelmät" hyllyyn.
***
"Kultaiset hedelmät" koostuu yleensä samanmielisyyttä tai erimielisyyttä ilmaisevista tekstikatkelmista, jotka käsittelevät kuvitteellisen Kultaiset hedelmät -romaanin saamaa vastaanottoa etupäässä yläluokkaisissa taidepiireissä. Puhuja jää usein arvailujen varaan, ja usein jää lukijan pääteltäväksi sekin, mistä tarkalleen ottaen on puhe. Näin Sarraute raahaa tavoitteensa mukaisesti kiinnostuneen lukijansa mukaan kirjaan, tekemään havaintoja, reagoimaan, ihmettelemään tekstin muodostamia jännitteitä ja mielleyhtymiä. Jos lukija ei jaksa vaivata päätään, kirja putoaa hyvin nopeasti käsistä.
Sarraute luo kirjan vastaanotosta täydellisen kaaren. "Kultaiset hedelmät" nousee parin vaikutusvaltaisen kriitikon ylistyksen tukemana kaikkien kirjallisuuden ystävien huomion keskiöön, siitä tulee massailmiö, ohittamaton klassikko. Nousua seuraa väistämätön hiipuminen ja unohdus, jota saattelee hypeen langenneiden hiljainen häpeä.
***
Sarrauten aseet ovat kliseemäisen epäinformatiivinen ja abstrakti puhe kirjallisuudesta sekä ihmisen massapsykologian satirisointi. Keskustelijoiden välistä yhteenkuuluvaisuuden ja keskinäisen vastenmielisyyden suuntautumista kartoittavalla tropismi-tekniikallaan Sarraute luo taitavasti keskustelutilanteilleen "objektiivisia korrelaatteja" eli vastineita, joissa näkemykset romaanista rinnastuvat erilaisiin opportunistiselle laumaeläimille tyypillisiin tilanteisiin, kuten taisteluun, poliittisiin kuohuntoihin ja rakkauteen.
Yksittäisistä liikahduksista rakentuu suuri kokonaisuus, jolla on luonnonvoimien kaltainen olemus. Sarrautea tutkinut Micheline Tison-Braun toteaa osuvasti 1972 ilmestyneessä artikkelissaan "L'art de la stylisation chez Nathalie Sarraute", että (oma pikasuomennokseni) "kaikki nämä samansuuntaiset tai ristiriitaiset mielipiteiden liikkeet luovat vaikutelman vuorovedestä, joka nousee, sitten laskee tehdäkseen tilaa taas uudelle vuorovedelle, jossa toiset aallot, toisista pisaroista tehdyt, tuottavat samanlaisen liikkeen: valheellisten arvojen ikuinen heiluriliike, joka luo illuusion edistyksestä."
Väännetään tässä vaiheessa rautalangasta ja tehdään samalla ehkä vähän väkivaltaa Sarrauten tropismi-käsitteelle (tiedetään, että hän suhtautui hyvin kärkkäästi ihmisiin, jotka pyrkivät analysoimaan hänen tuotantoaan): "Kultaiset hedelmät" on puhetta olemattomasta kirjasta nimeltä "Kultaiset hedelmät". Olennaista on se, että jokaisella on kirjasta mielipide, ja että nämä mielipiteet eivät kerro lukijalle mitään itse keskustelun kohteesta eli kyseisen kirjan sisällöstä. Ne voisivat koskea lähes mitä tahansa taidekappaletta. Siten käy selväksi, että puheen pintataso on todellakin vain sitä pintaa, ja "todellisuus", ihmisten todelliset vaikuttimet, liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin ja valtapeleihin, joissa kuvitteellisen Bréhier'n kirja on vain täysin korvattavissa oleva väline. Se on siis yhtä paljon taidepuheen kuin ihmisen massaolemuksen kritiikki.
Sarrauten kirjan ihme on se, miten hän saa lukijansa seuraamaan innostuneena vaikkapa sitä ideoiden taistelua, joka käydään kirjailijaa latteuksien viljelemisestä syyttävän henkilön ja kirjailijaa puolustavan henkilön välillä. Syytökset latteuksista saavat vankat muurit horjumaan, kunnes puolustaja vetää esiin täydellisen kortin: latteudet on kirjoitettu tarkoituksella, eikö toinen sitä tajua. Asetelmat kääntyvät taas (Sarraute kuvaa rintaman siirroksia erittäin konkreettisin kielikuvin), kunnes hyökkääjä kerää voimansa ja pamauttaa, että tahallinen latteus on latteutta yhtä kaikki, ja osoittaa peruuttamatonta hyvän maun puutetta. Jos kirjailija kerran tietää, mitä latteus on, miksi hän toisintaa sitä tekstissään? Ja niin edelleen…
**
On aika esimerkkien. Näin Sarraute kuvaa sitä massassa nousevaa ensimmäistä aaltoa, joka kuin taikaiskusta kanonisoi Bréhier'n kirjan:
Ja mitä tapahtuukaan, kun massat heräävät (katkelmassa näkyy myös Sarrauten mieltymys kolmiin pisteisiin):
Sarrauten kirjallinen manifesti kummittelee myös "Kultaisten hedelmien" sivuilla. Klassisia romaaneja pastissoivat nykyteokset saavat päälleen kuraa, samoin teokset, jotka lukijoiden mielestä onnistuvat osuvasti "kuvaamaan aikaamme". Myös biografista tonkimista ja pinnallisen kirjallisuuskritiikin suuria ja tyhjiä sanoja satirisoidaan armottomasti. Sarraute tiivistää esseissä esittelemänsä ajatuksensa muutamiin virkkeisiin, joissa kirjallisen keskustelun kliseet elävät täydellisesti. Samalla hän onnistuu herättämään aina tärkeän kysymyksen siitä, mitä "autenttista" kaunokirjallisuudesta on oikeastaan sanottavissa (saman ongelman kanssa tässä painiskelee itsekin juuri tällä hetkellä…)
Kuten ylempänä jo todettiin, kliseiden käyttö on Sarrautelle keskeistä ihmisiä piinaavan konformismin kuvaamisessa. Tison-Braun toteaa, että kliseistä vapaa autenttinen tila vilahtelee jossain horisontissa, mutta se jää väistämättä "vangin uneksi": "Todellisuus on tropismien tukahduttava maailma. Autenttisen taiteen ehto on, että tropismien maailma ensin manataan pois, 'kuivatetaan'" (oma pikasuomennokseni). Yksi paikka, josta autenttisia tunteita voi lipsahdella esiin, ovat tekstiin jätetyt kolmet pisteet, niiden luomat tauot. Olennaista on, että kliseekasat tuottavat tunteita, jotka parhaimmillaan valaisevat laumassa ihmisen mielenlaatua (täytyy muuten todeta, että Flaubert soveltaa jokseenkin samanlaista tekniikkaa Bouvard et Pécuchet'ssä).
Mutta hetkinen! Jos Sarraute kerran toistelee latteuksia kirjassaan, eikö se tee hänestä lattean kirjailijan!
Heti kärkeen pitää sanoa, että kaikki ihmiset eivät varmasti pidä kyseisestä kirjasta. Karkea litmus-testi: jos et näe mitään hauskaa siinä, että me ihmiset jonotamme tuhatpäin milloin suuresta tuntemattomuudesta otsikoihin pompanneen it-yhtiön osakkeita, milloin Sofi Oksasen uutuuskirjaa, tai siinä, että me käärimme lahkeemme juuri sillä tavalla kuin juuri silloin lahkeet tulee kääriä, tai siinä, että me vaahtoamme kahvipöydässä kuuliaisesti juuri niistä schubakeista joista sillä viikolla kuuluukin vaahdota, kannattaa jättää "Kultaiset hedelmät" hyllyyn.
***
"Kultaiset hedelmät" koostuu yleensä samanmielisyyttä tai erimielisyyttä ilmaisevista tekstikatkelmista, jotka käsittelevät kuvitteellisen Kultaiset hedelmät -romaanin saamaa vastaanottoa etupäässä yläluokkaisissa taidepiireissä. Puhuja jää usein arvailujen varaan, ja usein jää lukijan pääteltäväksi sekin, mistä tarkalleen ottaen on puhe. Näin Sarraute raahaa tavoitteensa mukaisesti kiinnostuneen lukijansa mukaan kirjaan, tekemään havaintoja, reagoimaan, ihmettelemään tekstin muodostamia jännitteitä ja mielleyhtymiä. Jos lukija ei jaksa vaivata päätään, kirja putoaa hyvin nopeasti käsistä.
Sarraute luo kirjan vastaanotosta täydellisen kaaren. "Kultaiset hedelmät" nousee parin vaikutusvaltaisen kriitikon ylistyksen tukemana kaikkien kirjallisuuden ystävien huomion keskiöön, siitä tulee massailmiö, ohittamaton klassikko. Nousua seuraa väistämätön hiipuminen ja unohdus, jota saattelee hypeen langenneiden hiljainen häpeä.
***
Sarrauten aseet ovat kliseemäisen epäinformatiivinen ja abstrakti puhe kirjallisuudesta sekä ihmisen massapsykologian satirisointi. Keskustelijoiden välistä yhteenkuuluvaisuuden ja keskinäisen vastenmielisyyden suuntautumista kartoittavalla tropismi-tekniikallaan Sarraute luo taitavasti keskustelutilanteilleen "objektiivisia korrelaatteja" eli vastineita, joissa näkemykset romaanista rinnastuvat erilaisiin opportunistiselle laumaeläimille tyypillisiin tilanteisiin, kuten taisteluun, poliittisiin kuohuntoihin ja rakkauteen.
Yksittäisistä liikahduksista rakentuu suuri kokonaisuus, jolla on luonnonvoimien kaltainen olemus. Sarrautea tutkinut Micheline Tison-Braun toteaa osuvasti 1972 ilmestyneessä artikkelissaan "L'art de la stylisation chez Nathalie Sarraute", että (oma pikasuomennokseni) "kaikki nämä samansuuntaiset tai ristiriitaiset mielipiteiden liikkeet luovat vaikutelman vuorovedestä, joka nousee, sitten laskee tehdäkseen tilaa taas uudelle vuorovedelle, jossa toiset aallot, toisista pisaroista tehdyt, tuottavat samanlaisen liikkeen: valheellisten arvojen ikuinen heiluriliike, joka luo illuusion edistyksestä."
Väännetään tässä vaiheessa rautalangasta ja tehdään samalla ehkä vähän väkivaltaa Sarrauten tropismi-käsitteelle (tiedetään, että hän suhtautui hyvin kärkkäästi ihmisiin, jotka pyrkivät analysoimaan hänen tuotantoaan): "Kultaiset hedelmät" on puhetta olemattomasta kirjasta nimeltä "Kultaiset hedelmät". Olennaista on se, että jokaisella on kirjasta mielipide, ja että nämä mielipiteet eivät kerro lukijalle mitään itse keskustelun kohteesta eli kyseisen kirjan sisällöstä. Ne voisivat koskea lähes mitä tahansa taidekappaletta. Siten käy selväksi, että puheen pintataso on todellakin vain sitä pintaa, ja "todellisuus", ihmisten todelliset vaikuttimet, liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin ja valtapeleihin, joissa kuvitteellisen Bréhier'n kirja on vain täysin korvattavissa oleva väline. Se on siis yhtä paljon taidepuheen kuin ihmisen massaolemuksen kritiikki.
Sarrauten kirjan ihme on se, miten hän saa lukijansa seuraamaan innostuneena vaikkapa sitä ideoiden taistelua, joka käydään kirjailijaa latteuksien viljelemisestä syyttävän henkilön ja kirjailijaa puolustavan henkilön välillä. Syytökset latteuksista saavat vankat muurit horjumaan, kunnes puolustaja vetää esiin täydellisen kortin: latteudet on kirjoitettu tarkoituksella, eikö toinen sitä tajua. Asetelmat kääntyvät taas (Sarraute kuvaa rintaman siirroksia erittäin konkreettisin kielikuvin), kunnes hyökkääjä kerää voimansa ja pamauttaa, että tahallinen latteus on latteutta yhtä kaikki, ja osoittaa peruuttamatonta hyvän maun puutetta. Jos kirjailija kerran tietää, mitä latteus on, miksi hän toisintaa sitä tekstissään? Ja niin edelleen…
**
On aika esimerkkien. Näin Sarraute kuvaa sitä massassa nousevaa ensimmäistä aaltoa, joka kuin taikaiskusta kanonisoi Bréhier'n kirjan:
"De toutes parts on vient maintenant témoigner de sa fidélité, de sa soumission à l'ordre enfin rétabli, rendre hommage.
Voici les grands corps de l'État. Le gouvernement. Les membres des assemblées. Les cinq académies. Les grandes écoles. Les facultés…"
("Nyt saapuu joka puolelta ihmisiä vakuuttamaan uskollisuuttaan, mukautumistaan vihdoinkin palautettuun järjestykseen, osoittamaan kunnioitusta.
Tässä valtion korkeat elimet. Hallitus. Kansanedustuslaitoksen jäsenet. Viisi akatemiaa. Korkeakoulut. Tiedekunnat…")
Ja mitä tapahtuukaan, kun massat heräävät (katkelmassa näkyy myös Sarrauten mieltymys kolmiin pisteisiin):
"Mais il est trop tard, rien maintenant ne peut les retenir, elles sont lancées. Le barrage fragile est enfoncé, elles s'engouffrent, se poussent, elles se bousculent, elles fouillent… Comme aux soldes des grandes maisons de couture, elles tirent à elles, elles sortent et essaient… est-ce à leur taille? en se serrant un peu… cette nouvelle coupe un peu étrange, déconcertante…. mais il faut s'y faire, elles s'y feront…"
("Mutta on liian myöhäistä, mikään ei voi nyt pidätellä heitä, he ovat vauhdissa. Hauras este on murtunut, he syöksyvät, työntävät toisiaan, tönivät, pöyhivät… Kuin suurten muotitalojen alennusmyynneissä he kiskovat itselleen, riisuvat ja kokeilevat… onko se heidän kokoaan? jos vetää hiukan sisäänpäin… tämä uusi leikkaus on hiukan outo ja hämmentävä… mutta siihen täytyy mukautua, he mukautuvat siihen…")***
Sarrauten kirjallinen manifesti kummittelee myös "Kultaisten hedelmien" sivuilla. Klassisia romaaneja pastissoivat nykyteokset saavat päälleen kuraa, samoin teokset, jotka lukijoiden mielestä onnistuvat osuvasti "kuvaamaan aikaamme". Myös biografista tonkimista ja pinnallisen kirjallisuuskritiikin suuria ja tyhjiä sanoja satirisoidaan armottomasti. Sarraute tiivistää esseissä esittelemänsä ajatuksensa muutamiin virkkeisiin, joissa kirjallisen keskustelun kliseet elävät täydellisesti. Samalla hän onnistuu herättämään aina tärkeän kysymyksen siitä, mitä "autenttista" kaunokirjallisuudesta on oikeastaan sanottavissa (saman ongelman kanssa tässä painiskelee itsekin juuri tällä hetkellä…)
Kuten ylempänä jo todettiin, kliseiden käyttö on Sarrautelle keskeistä ihmisiä piinaavan konformismin kuvaamisessa. Tison-Braun toteaa, että kliseistä vapaa autenttinen tila vilahtelee jossain horisontissa, mutta se jää väistämättä "vangin uneksi": "Todellisuus on tropismien tukahduttava maailma. Autenttisen taiteen ehto on, että tropismien maailma ensin manataan pois, 'kuivatetaan'" (oma pikasuomennokseni). Yksi paikka, josta autenttisia tunteita voi lipsahdella esiin, ovat tekstiin jätetyt kolmet pisteet, niiden luomat tauot. Olennaista on, että kliseekasat tuottavat tunteita, jotka parhaimmillaan valaisevat laumassa ihmisen mielenlaatua (täytyy muuten todeta, että Flaubert soveltaa jokseenkin samanlaista tekniikkaa Bouvard et Pécuchet'ssä).
Mutta hetkinen! Jos Sarraute kerran toistelee latteuksia kirjassaan, eikö se tee hänestä lattean kirjailijan!
